Kirjaennakko: Timo Makkonen – Michael Jordanin bisneskumppani

7.11.2003 Suomen Urheilumuseosäätiö julkaisee 10.11.2003 Mikko Simonin kirjoittaman koripallokirjan "Enemmän kuin peli - menestystä elämässä ja koripallossa". Koris.net tarjoaa lukijoille ennakko-otoksia kirjasta. Kolmantena ote, jonka aiheena Timo Makkonen – Michael Jordanin bisneskumppani.

Michael Jordan’s Steakhouse -ravintolan oviaukko täyttyy kokonaan, kun 213-senttinen Timo Makkonen astuu ovesta sisään. Connecticutin osavaltiossa sijaitsevan valtaisan Mohegan Sun -kasino- ja konferenssikeskuksen suosituimmat ravintolat, Jordanin nimeä kantava pihviravintola ja sporttihenkinen 23 Sports Cafe, ovat osa maailman parhaimman koripallopelaajan kasvavaa liiketoimintaa. Jordanin nimissä on kuusi ravintolaa: kaksi Connecticutissa, yksi Chicagossa, yksi New Yorkissa, yksi Washingtonissa ja yksi Chapel Hillissä opinahjonsa North Carolinan yliopiston liepeillä.

Vaikka Makkosen tie ei johtanut suoraan koripallokentiltä Jordanin sisäpiiriin, hän johtaa nyt entisen joukkuetoverinsa kasvavaa ravintolaimperiumia Cornerstone-nimisen monialayrityksen välityksellä.

"Oma henkilökohtainen vitsini on, että vastaan Michaelin raha-asioista, sillä voin ottaa rahaa hänen pankkitililtään, mutta se on tietenkin vain ravintolabisnestä varten," Timo vitsaili. "Selvästi saan kiittää North Carolinan vuosiani tästä. Olisi aika epätodennäköistä, että minulla olisi ollut tällaista tilaisuutta, ellei Michael tuntisi taustani ja luottaisi minuun."

Veikko ja Anja Makkosen poika oli jo yli kaksimetrinen, kun hän 13-vuotiaana vuonna 1973 astui kotikaupungissaan Lahdessa ensimmäisen kerran koripallosaliin.

"Isäni oli lentopallovalmentaja paikallisessa joukkueessa, ja hän oli aina ollut kova urheilija," Makkonen kertoi. "Minä olin enemmän kiinnostunut kirjoista kuin urheilusta, mutta yhtenä päivänä isä pakkasi lenkkarini ja vaihtovaatteeni kassiin ja sanoi, ‘älä tule kotiin ennen kuin olet liittynyt korisjengiin’. Menin ensimmäiseksi Sammon harjoituksiin, mutta koska en tiennyt lajista mitään, minua ei päästetty kentälle. He eivät edes kysyneet minulta mitään. Seuraavana päivänä menin Namikan treeneihin, ja siellä Luhtasen Pekka (Juhan isä) pisti minut heti korin alle ja alkoi opettaa minua."

Timo pelasi Lahden Namikan juniorijoukkueissa pari vuotta ilman sen suurempaa menestystä, mutta jo vuonna 1975 hän pääsi mukaan nuorten maajoukkuetoimintaan. Vaikka hän oli erittäin laiha, pitkistä pelaajista on Suomen kokoisessa maassa aina puutetta, joten osallistuminen maajoukkuetoimintaan oli selviö.

Marraskuussa 1978 puhelin soi Makkosten kodissa. Robert "Petteri" Petersen oli saanut puhelinsoiton Hiltusen Vesalta, joka kyseli pitkiä suomalaispelaajia tuntemansa lukiovalmentajan joukkueeseen. North Carolinassa sijaitsevan Vance Academy:n valmentaja Al DePorter oli valmistunut Wake Forestin yliopistosta, ja kun hän oli alkanut etsiä ulkomailta pelaajia joukkueeseensa, hänen entisen opinahjonsa koripalloväki oli ohjannut hänet Hiltusen puheille.

"Minulle sanottiin, että saisin kaksi viikkoa aikaa päättää, halusinko lähteä jenkkeihin vuodeksi," Makkonen muisteli. "En kertonut heti vanhemmilleni, sillä halusin miettiä asiaa vähän. Mutta seuraavana päivänä puhelin soi ja minulle sanottiin, että minun olikin päätettävä heti, sillä Vance Academy halusi minut mukaan heti kauden alkuun. Olin aikamoinen Amerikka-fani - siihen aikaan ‘Charlien Enkelit’ pyöri Suomen televisiossa - ja ajattelin, että tämähän saattaisi olla hyvä juttu! Kun vanhempani tulivat kotiin, olin jo luvannut valmentajalle tulevani. Uskomatonta ajatella, että olin 17-vuotias lapsi, ja periaatteessa vain ilmoitin vanhemmilleni, että lähden vuodeksi Yhdysvaltoihin. Ja he myöntyivät! Isäni löi käteeni viisikymmentä taalaa, joka tuntui silloin isolta rahalta, ja toivotti onnea."

Vance Academy oli pieni kristillisten oppien mukaan toimiva opisto, joka pelasi toisia kristillisiä kouluja vastaan.

"Vastustajien pisimmät pelaajat siinä liigassa olivat yleensä minua puoli metriä lyhyempiä, joten tein useimmissa otteluissa enemmän pisteitä kuin koko vastustajan joukkue!" Timo naureskeli. "Vastus ei tietenkään ollut kovinkaan hääppöinen, mutta nimeni levisi nopeasti ihmisten tietouteen. Vuoden päätyttyä koulu pyysi minua jäämän vielä seuraavaksikin vuodeksi, ja päätin hyväksyä tarjouksen."

Timon senior-vuonna kymmenet yliopistovalmentajat matkasivat katsomaan pienen Vance Academyn ja suomalaisjätin otteita. Duke, North Carolina State, ja useat pienemmät koulut houkuttelivat Timoa jatkamaan pelaamista ja opiskelua heidän opinahjoissaan seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Mutta North Carolinan osavaltiossa yksi yliopisto on aina yli muiden: University of North Carolina-Chapel Hill. Myös UNC värväsi Timoa, mutta hänellä oli omat epäilyksensä mahdollisuuksistaan pärjätä huippukoulussa.

"Koko rekrytointiprosessi oli todella jännä," Timo muisteli. "Vaikka minulla oli paineita pelata hyvin joka ottelussa, se vain lisäsi onnistumisen haluani. Sain huomata äkkiä, että koripallo ei ole täällä mitään lasten leikkiä. Paikallislehdet kirjoittivat jokaisesta lukio-ottelusta raportteja, ja yliopistovalmentajat kommentoivat toimittajille miten olin pelannut. Kun aloin miettiä yliopistovaihtoehtoja, tiesin, että North Carolinalla oli jo joukkueessaan huipputähti James Worthy. Lahjakas Sam Perkins oli jo hyväksynyt stipenditarjouksen UNC:lta, joten aavistin, etten varmaan saisi pelata kovinkaan paljon. Sitten Duken valmentaja siirtyi South Carolinan yliopistoon ja alkoi tosissaan värvätä minua mukaansa. He lennättivät minut yksityislentokoneella kampukselle, joka tietenkin teki minuun vaikutuksen. Koska siellä vasta rakennettiin joukkuetta, uskoin, että saisin siellä peliaikaa."

"Allekirjoitinkin siirtopaperit South Carolinaan, mutta koska minulla oli kehittynyt niin hyvä suhde North Carolinan valmentajien kanssa tunsin velvollisuudekseni soittaa heille ja kertoa päätöksestäni," Makkonen jatkoi. "Silloinen apuvalmentaja Bill Guthridge vastasi puhelimeen ja kysyi heti, olinko lähettänyt jo siirtopaperit. Kun sanoin etten ollut, hän sanoi minulle: ‘anna minulle 24 tuntia aikaa’. Asuin silloin perheessä pienessä Youngvillen kylässä, ja seuraavana aamuna itse Dean Smith koputti ovellemme! Hän istui alas ja sanoi: ‘kunnioitan päätöstäsi, mutta haluan, että kerrot minulle miksi haluat mennä South Carolinaan. Kerron sitten sinulle, miksi mielestäni sinun pitäisi tulla North Carolinaan’. Kerroin hänelle syyt - uudistunut joukkue, enemmän peliaikaa - ja hän sanoi: ‘Se on totta, mutta me olemme kokoamassa todellista huippujoukkuetta. Jos sinä liityt siihen, saat nähdä varmasti enemmän asioita ja maailmaa kuin jos olisit toisessa koulussa’. Ilmaisin huoleni siitä, miten sopeutuisin joukkueeseen, ja millaisen roolin saisin. Hän sanoi, että minun pitäisi tietysti tehdä kovasti töitä, mutta kenellekään ei anneta North Carolinassa mitään ilmaiseksi, ei edes suurimmille tähdille. En ymmärtänyt sitä silloin, mutta opin myöhemmin, että North Carolinassa jokaisella pelaajalla on oma roolinsa joukkueessa. Vaikka Sam Perkins saisikin suurimman osan peliminuuteista, hän tarvitsi kanssapelurin, joka haastaisi häntä harjoituksissa joka päivä. Kaikilla oli oma arvokas roolinsa. Mietin asiaa sen päivän ja illan, ja revin sitten South Carolinan siirtopaperit palasiksi. Olin päättänyt mennä North Carolinaan."

Lisätietoja Enemmän kuin peli -kirjasta

Mikko Simonin kirjoittama Enemmän kuin peli -kirja on myynnissä 10.11. lähtien kirjakaupoissa ja osoitteessa www.urheilumuseo.fi. Kirjan normaalihinta on 16,50 euroa. Kirja on myynnissä alennettuun 12 euron kappalehintaan vain seuraavissa koripallo-otteluissa. Saavu ajoissa paikalle, niin voit myös saada joidenkin kirjan avainhenkilöiden allekirjoitukset!

ma 10.11.	PuHu-LrNMKY	18.30	Myyrmäen Urheilutalo
ti 11.11.	Honka-Hapoel Tel Aviv (ISR)	18.30	Tapiolan Urheiluhalli
ke 12.11.	KTP-Namika Lahti	18.30	Karhuvuoren Urheilutalo

Mikko Simonin kirjoittamassa teoksessa suomalaiset koripalloihmiset kertovat ikimuistoisista saavutuksista, katkerista epäonnistumisista ja lajin opettamista elämänohjeista. Nämä parkettien pioneerit ovat halunneet jakaa tarinansa, koska he ovat kaikki ainakin yhdestä asiasta samaa mieltä: koripallo on ollut heille enemmän kuin peli.

Kirjassa tarinoitaan jakamassa mm. Hanno Möttölä, Henrik Dettmann, Kari Liimo, Monni Sarkalahi, Ville Vainio, Lea Hakala, Timo Saarelainen, Kallu Tuominen, Heli Toikka, Antti Jokinen ja suomalaisen koripallon edesmennyt isähahmo Robert "Petteri" Petersen.