Korisliiga-mestari Shawn Hopkins koki egokuoleman ja kannustaa nyt muitakin rehellisyyteen: ”Ihmettelin summerin soitua, miksi tunnevyöry ei ikinä tullutkaan, kunnes tajusin…”

12.5.2025 11:03 Helsinki Seagullsin Shawn Hopkins kävi pohjalla ja kuluneen vuoden aikana syntyi uudelleen. Nyt hän pääsi juhlimaan mestaruutta Kauhajoella, josta kehityksen polku sai alkunsa.

– Kysymyksiin on olemassa kahdenlaisia vastauksia: oikeita vastauksia ja omia vastauksia, toteaa Shawn Hopkins.

Hän on juuri voittanut Helsinki Seagullsin riveissä ensimmäisen Korisliiga-mestaruutensa ja heittäytyy syvään päähän välittömästi, kun häneltä kysytään, miltä tuntui nostaa Pantteri.

– Toivoisin, että kun urheilijalta kysytään, miltä hänestä jokin asia tuntuu, ei aina annettaisi vain niitä oikeita vastauksia, joita ympäristö häneltä odottaa, vaan kerrottaisiin enemmän todellisia tunteita ja ajatuksia, 30-vuotias laituri pohtii.

Urheilupiireissä ilmiö on tyypillinen. Organisaatioviestinnän kulttuuri on tiukasti sisään rakennettu: on puhuttava toistunein sanankääntein joukkuehengestä, kovasta työnteosta ja voittamisen tärkeydestä yli kaiken muun. Siis käytettävä mantroja ja väisteltävä syvällisempiä ajatuksia.

Hopkinsille tuo lähtökohta ei maistu. Sen sijaan hän päättää avata vilpittömästi ja tarkasti elämyksiään ratkaisevan loppuottelun viime metreillä:

– Kun peliä oli pari minuuttia jäljellä ja oli kymmenen pisteen kaula, ajattelin siinä hetkessä, että enää kaksi minuuttia pallosta huolehtimista ja sen jälkeen koko pitkän kauden ja vapaapäivättömän treenikesän kokoinen nautinnon portti aukeaa ja tunteiden vyöry alkaa. Mutta heti ensimmäisen dopamiiniryöpyn jälkeen törmäsinkin täysin muihin ajatuksiin.

Hopkins mietti kuumeisesti, onko hän perustavanlaatuisesti erilainen kuin muut vai miksi ihmeessä ylenpalttinen tunnevyöry ei ikinä tullutkaan. Eikö tämä ollutkaan se, mitä hän halusi?

Jo pukukopissa hän kuitenkin tajusi, mistä oli kyse.

Shawn Hopkins juhli mestaruuttaan Seagullsin kanssa kaikista maailman paikoista Kauhajoella, IKH Areenalla. Tuolla samalla kentällä hän kertoo kokeneensa vasta vuosi sitten täyden romahduksen.

– Pelatessani viime kaudella itse Kauhajoen riveissä heräsin tosissani omaan elämääni. Tulin tietoiseksi niin monista tiedostamattomista asioista, joita olin padonnut sisälleni ja jättänyt käsittelemättä. Pohjakosketuksen tapahtuessa viime keväänä avasin sen pahan kellarin ja katsoin, mitä sieltä löytyi, hän kertoo nyt.

Hopkinsilla oli silloin takanaan pitkä kausi, joka oli mennyt kaikkea muuta kuin hyvin. Hän kuuli lukuisten ympäröivien ihmisten sanovan hänen olevan ylipalkattu alisuorittaja – lupaus, jonka potentiaali ei ikinä realisoitunut. Ulkoinen ääni oli raskas kuulla, koska samaan aikaan Hopkins oli elänyt elämäänsä identifioituen vain ja ainoastaan koripalloilijaksi.

Ongelmien kulminaatio tapahtui viimeistään silloin, kun hän joutui playoffien ratkaisevalla hetkellä Salon Vilpasta vastaan kesken pelaamisen penkille.

– Koko nuoruusikäni syytin valmentajia epäonnistumisistani. Syytin silläkin hetkellä Janne Koskimiestä, joka otti minut kentältä. Mutta heti seuraavana päivänä ymmärsin alkaa työstää sitä ajatusta. Ostin läjän kirjoja täynnä viisautta ja istuin hiljaa kotona omien ajatusteni kanssa, kunnes se viimein tapahtui. Koin egokuoleman. Tajusin elämäni olevan minun vastuullani eikä kenenkään muun, Hopkins sanoo.

Käytyään pohjalla hän muutti ajatteluaan ja arkeaan.

– En ole ikinä elämässäni aiemmin treenannut. Se ei ole ollut toistuvaa, jatkuvaa, määrätietoista eikä merkityksellistä. Vasta silloin aloin treenata. Löysin kyvyn ottaa toiminnastani vastuuta ja pääsin eroon myrkyllisistä ajatuksista päässäni.

Ja juuri tämä myötävaikutti niin syvästi kaikkiin ajatuksiin ja tunteisiin, jotka pelaaja lopulta koki voitettuaan vuotta myöhemmin Korisliiga-mestaruuden. Kaikki ei ollutkaan kiinni vain yhdestä ainoasta yksittäisestä hetkestä. Ei juhlista pukukopissa eikä paineiden vapauttamisesta peliajan päättyessä.

– Tajusin tavallaan todistaneeni oman filosofiani itselleni: jos oikeasti nauttii kehityksestä ja rakastuu rehelliseen vaivannäköön ja rutiineihinsa, ympäröivään kulttuuriin ja kaikkiin vastoinkäymisiinkin, niin sen lopputuloksen merkityksen jopa unohti täysin. Olen ollut tällä kaudella läsnä ja nauttinut niin syvästi joka ikisestä hetkestä, että lopullinen maaliviiva olikin vain yksi hetki muiden joukossa. Ja toisaalta juuri siksi oli niin merkityksellistä ja ajatuksia herättävää voittaa mestaruus Kauhajoella. Ei siksi, että olisin halunnut voittaa entisen joukkueeni, vaan siksi, että juuri sieltä alkoi oma kehitykseni ja uusi elämäni.

Tyhjennettyään koko ajatusten pajatsonsa Hopkins kannusta kaikkia tovereitaankin tekemään samoin. Hän kertoo, kuinka paljon omien ajatustensa purkaminen, käsitteleminen ja hallitseminen on helpottanut hänen elämäänsä ja kuinka hän on silloin löytänyt merkitystä myös epäonnistumisista. Hän uskoo, että pystyisi luultavasti nauttimaan tekemästään työstä ja kesälomasta, vaikka ei olisi kaudella päässyt edes playoffeihin.

Hän painottaa, ettei puhu tästä aiheesta saavuttaakseen mitään välineellistä hyötyä, vaan puhtaasti sen takia, että haluaa kannustaa muitakin ihmisiä olemaan avoimia ja rehellisiä itselleen ja muille. Mutta motiivi ei poista mihinkään sitä tosiasiaa, että tällaisella asenteella olisi hänen mukaansa myös toisenlainen ilmiselvä positiivinen vaikutus:

– Puhumme koko ajan siitä, kuinka suomalaisessa koripallossa olisi tuotteena kehitettävää, mutta tyydymme hoitamaan oiretta emmekä tautia. Omasta mielestäni yksi syvimpiä epäkohtia on nimenomaan tämä, että meiltä odotetaan helppoja vastauksia ja niiden taakse on niin helppo piiloutua. Juuri sen takia meillä ei ole kotimaisilla kentillä urheilijabrändejä.